AMMATIN PARHAAT PUOLET

Tässä artikkelissa olisi tarkoitus kertoa ammattini parhaista puolista ja niitähän riittää vaikka loputtomiin. Ajattelin lisätä heti vähän vastapainoa, kun aloitin blogini kertomisen huonoista sääolosuhteista ja alku vaikeudesta. Tosiaan se miksi olen täysin itseni menettänyt noille konesaumakatoille on se käsittämätön ja arvokas käsityö. Se kertakaikkiaan on vaa uskomatonta, kuinka laajoja ja monimuotoisia kattoja tehdään täysin käsityönä. Myös oma mieleni viihtyy hyvin korkeilla kattoilla kaukana katujen kiireestä ja hälinästä. Sen lisäksi, että konesaumakattojen sepittäminen on mielenkiintoista käsityötä, niin luulenpa, että myös jatkuvaa itsensä kehittämistä. Se todennköisesti on varma, että vaikka olisin 20 vuotta kattoja sepittänyt, nii eteen tuskin koskaan tulee kahta samanlaista. Itse ainakin nautin kun yksikään päivä ei ole samanlainen. Maisema vaihtuu työmaiden mukana ja jokainen työmaa on uusi haaste. Työn fyysisyys on myös ehdoton plussa. Kuten mainitsin työ on melkosen raskasta ja fyysistä, niin luulempa, että jokusen kuntosalikortin tässä säästää ;) Hehkutuksiani sen enempää säästämättä voin sanoa, että olen onnekas nainen, kun löysin Tuusulan Prosteelin ja nämä avarakatseiset pomoni Sami Eemola ja Tony fanzen palkkasivat minut ammattitaitoiseen tiimiinsä naisen pärjäämistä epäilemättä. Voisimpa väittää, että parasta työpaikassani nimenomaan on se miesten erinomainen ammattitaito ja osaaminen josta olen kunnialla saanut ottaa oppia. Myös jokaisesta päivästä hyvän tekee yrityksen sisällä oleva mahtava ilmapiiri ja mieletön tekemisen meininki.Olen nyt enimmäkseni työskennellyt yrityksen toisen omistajan Tonyn  kanssa ja mieleeni on positiivisena kuvana jäänyt miehen suorapuheinen tyyli ja suoraselkäisyys, kun myös tunne, että työntekijän hyvinvoinnista välitetään. Paljon on myös tullut tilanteita, että jos jälki ei ole miellyttävää, sitä opetellaan niin pitkään kunnes se on erinomaista. Niinhän sitä oppii ihminen virheistä. Toisaalta kukaan ei ole seppä syntyessään, paitsi seppä :) Ja itse taidan olla sen verran kunnianhimoinen sepän alku, että huomaan joka viikko sen, että mitä enemmän opin uutta sitä enemmän ns. nälkä kasvaa syödessä. Mulla jäikin eräs Tonyn lause mieleen jonka hän talvella eräässä tilanteessa sanoi minulle. "Asioista ei aina pidä löytää ongelmia, vaan etsitään vaikeisiin tilanteisiin ratkaisuja"  Nykyään hoen tätä samaa omille lapsilleni, mutta myös hiljaa mielessä itsellenikin välillä töissä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan mulla on käyny enemmän kuin huvä tsägä, kun olen  päässyt mukaan Tonyn ja Samin tehotiimiin. Siinä on sepät joidenka asenne on vertaansa vaille :)

                      AJATUKSIA ENSIMMÄISELTÄ TALVELTA



Siitä se  peltisepän ura Tuusulan ProSteelissa lähti marraskuussa 2012 . Ensimmäinen talvi tulossa ja jännittii taas jälleen aivan kauheasti. Aloitin viellä vaikealla ja monimuotoisella työmaalla simonkadulla. Jo ensimmäisellä viikolla tuli ajatus, että näinköhän mä tuun näiden kanssa pärjäämään vai mitähän tässäkin loppupeleissä käy. Huomasin, että vauhti oli kova, äijät oli niin kovia ammatti seppiä ja käden jälki tinkimätöntä. No sanotaanko näin, että omasta mielestä alku olikin aika hankalaa.. Sutta tuli jatkuvasti ja kaikki tuntui jotenki niin vaikealta. Mutta aina takaraivossa oli ajatus ,että sitähän mä olen hakenu, nimittäin niitä haasteita, jotka on tehty voitettavaksi. Tylsäähän siinä tulisi jos kaikki olisi aina helppoa ja tasasen paksua. Talvi tuli kovaa vauhtia ja pakkasetki alkoi paukkua. Senhän arvaat mikä kylmyys voi olla, kun kovimmat pakkaset oli päällä ja työmaa oli tietysti korkealla  helsingin keskustassa ja meri ilmasto. Tähän aikaan alkoi  pinnakin kiristymään.. Hommia tehtiin säällä, kuin säällä. Liikkuminen oli hankalaa, kun kerros lunta katon päällä teki pellistä todella liukasta. Välillä se kylmyys meni niin yli, että vedin punnerruksia katolla jalat jalkaränniä vasten, että veri kiertää kehossa. Tällöin kirosin mielessä ja paljon. Välillä mietin, että mitä hittoa mä teen täällä ja ajattelin, että kyllä mun varmaan täytyy jonkun sortin hullu olla, kun olen täällä omasta vapaasta tahdosta ja voin viellä kirkkain silmin väittää, että oikeesti mä tykkään tästä.  Koskaan en ääneen valittanut, koska ajattelin, että ainoana naisena on parempi pitää suu kiinni ettei muille tule fiilistä, että taas toi akka valittaa.. Jälkeen päin olen tästä pomojen kanssa nauranut. Tosin talvi aikaan en tainnut olla ainoa jolla se pinna kiristy.. Epävarmuuteni alalla pärjäämisestä kruunasi viellä, kun mulla ja toisella nuorella sepällä tilanteet kärjistyi huomattavaksi riidaksi. Sinä aamuna huusin, heitin työkalut hissiin, tulin kotiin itkemään ja melkein tein päätöksen, että tämä ura loppui nyt tähän. Taas alitajunnassa koputti ajatus että enhän mä ole mikään luovuttaja, ei aina voi juosta karkuun kun tulee ongelmia. Mietin että tää kortti katotaan nyt loppuun asti ja talven yli mennään vaikka väkisin :) Sain kuitenkin sovittua riidan tämän nuoren miehen kanssa ja tänä päivänä mä oon ollu tosi otettu tän kyseisen sepän rauhallisesta ja hyvästä opetus tyylistä.Tosin tämä seppä on kyllä nuoreen ikäänsä nähden aivan mielettömän hyvä seppä, ihan huippu. Eipä siinä... Talvi, kun alkoi siirtyä eteenpäin tuli toinen vaihe tillalle, nimittäin se loska aika tietenkin. Aamusta iltaan sai vaatteet läpimärkänä rämpiä menemään. Ja kaiken näiden lisäksi että ensimmäinen talvi katolla oli raskasta sääolosuhteiden vuoksi, niin ennen kaikkea työ on myös erittäin raskasta ja fyysistä muutenkin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen vuosi oli eräänlainen selviytyminen, josta selviydyttiin :) Siinä tuli taas pikkuisen ajatuksia talvelta ja voin sanoo, että kyllä nyt on helppo hymyillä, kun pimeyden ja kuun sijasta taivaalla näkyy aurinko ja kylmyyden sijasta alkaa säät suosimaan seppää..  Seuraavana voisin taas lisätä muutaman kuvan ja kertoa vaikka ammatin parhaitapuolia.

Terve! Olen 24 vuotias Kattopeltiseppä ja kahden lapsen äiti helsingistä. Blogini kertoo intohimostani konesaumakattoihin ja samalla jaan ajatuksiani ja kokemuksiani naisena äijien hommissa :) Mukavaa, kun tulit vierailemaan blogissani. Toivottavasti viihdyt.

No niin.. ensimmäiset tekstit on näemmä yllättävän vaikeaa aloittaa ja saada koottua ajatuksia järkeviksi lauseiksi, mutta enköhän mä jotain saa aikaan :) Ensinnäkin ajatukseni blogiini sain, kun ihmiset ovat hämmästelleet ammatin valintaani. Lähes viikoittain kuulen lauseen että "eipä taida suomessa kattopeltiseppä naisia juuri ollakkaan" Niin en tiedä sitten, sitäpä olen alkanut itsekkin miettiä. Näin pähkinänkuoressa voisin kertoa mistä kaikki lähti. Aikanaan olin isäni yrityksessä kiinteistöhoitajana, kun minulla eräänä kesänä sattui koneella ajaessani onnettomuus. Tästä onnettomuudesta muutama vuosi eteenpäin olin muuttanut mäntsälään ja mäntsälässä aloitin varastohommat. Eräänä kertana törmäsin mäntsälässä tuntemattomaan mieheen, joka tuli kysymään minulta, että olinko parivuotta sitten ajanut koneella onnettomuuden pasilassa. No tämä kyseinen mies oli entinen ambulanssi kuski joka oli hälyytetty paikelle onnettomuudessani ja nykyisin hänellä oli huopakatto yritys. Siinä aikamme rupateltua rohkenin kysäistä kesäksi apumiehen töitä, koska varastotyö ei kertakaikkiaan tuntunut hyvältä. Niinhän siinä kävi, että siitä se kattoura lähti ja sille tielle on jääty. Aikani pikimiesten joukossa huoparuullaa potkiessa, huomasin eräänä päivänä keskeneräisen peltikattotyömaan. Ihmeissäni kattelin, että kyllä se todella on käsityötä ja sinä päivänä mietin, että tosta tulee viellä joskus mun unelma ammatti. Siitä päivästä toki meni reilut kaksi vuotta kerätä rohkeutta hakeutua alalle. Ymmärtääkseni silloin kattopeltisepän kouluja ei suomessa ollut, nykyään on kuulemma turussa. Toisen lapsen synnyttyä olin jo muuttanut takaisin helsinkiin ja äitiyslomallani huomasin netistä, että setlementtisäätiö järjesti kattopeltisepän kurssin. Sen enempää miettimättä otin puhelimen käteen ja ilmoitin itseni kurssille. Kurssi oli jo ehtinyt alkaa joten pääsin mukaan kesken kurssin. Sielläkin mulle sanottiin ensin, että "no voithan sä tulla kokeilemaan että kuinka pärjäät, kun kerta huopahommissakin olet ollut". Kurssin viimesenä päivänä kouluttaja 73 vuotias mies sanoi mulle että "pitkään ikään mennessä olen aina ollut sitä mieltä, että tämä on miesten hommaa ja tässä ne ei naiset pärjäisi, mutta viellä tähän ikään mennessä olen sen käsityksen muuttanut kurssin aikana täysin. Meiju mä tiedän, että sinä tulet pärjäämään työelämässä".
Niimpä niin... Kurssin jälkeen työskentelin peltisepän oppipoikana (tyttönä) eräässä firmassa puolivuotta  helsingin katoilla kerrostalotyömailla. Voi sitä ensimmäistä päivää, minkä rohkeuden sitä vaan sai kummasti kerättyä, kun tilanne oli se, että aloitin täysin uudessa työssä, ammattitaidottamana, ainoana naisena ja ainoana suomalaisena viiden vironmiehen kanssa joista yksi puhui pikksen suomea. No hemmetti! sehän meni yllättävän hyvin, kielimuureista huolimatta. Toki piirtämällä pärjättiin myös aika pitkälle :) Puolen vuoden jälkeen irtisanouduin, kun päätin hakeutua toiseen firmaan töihin. Hain peltisepäksi Tuusulan Prosteeliin ja tänä päivänä työskentelen tässä kyseisessä pääkaupunkiseudun johtavimmassa peltisepänfirmassa ja olen enemmän, kuin tyytyväinen. Tässä oli vähän nyt tiivistettynä. Seuraavaksi ajattelin lisätä muutaman kuvan ja sitten voisin kertoa vähän viikkojen ajatuksista ja meneillään olevista projekteista.